Vaikeat sota- ja pulavuodet

Talvisodan syttyminen marraskuun viimeisenä päivänä 1939 pysäytti yrityksen toiminnan. Mäkisen perheen vanhimmat pojat Pentti ja Esko olivat aluksi työssä Vammalan asevarikolla, kunnes Esko lähti vapaaehtoisena rintamalle. Asevarikolta saivat työtä myös Martta Mäkinen ja Kaarlon sisar Ida Lehtola. Kaarlo Mäkinen kirjoitti tilanteesta sodan jo päätyttyä 27. maaliskuuta 1940: ”Hopeoin nyt peilejä suomalaisesta lasista. Vähän on tilauksia, mutta ei ole tekijöitäkään kuin Matti ja minä.”

Sotavuodet 1939–1944 merkitsivät yritystoiminnalle jatkuvia vaikeuksia. Kansanhuoltoministeriö valvoi ja rajoitti raaka-aineiden jakelua ja myyntiä. Kaikkiin tarvittaviin raaka-aineisiin piti anoa ostolupa, olivatpa määrät kuinka pieniä tahansa.

Keväällä 1942 tulipalo tuhosi vanhemman verstasrakennuksen, jolloin puusepänkone vioittui pahoin. Painavat lasilaatikot pojat ehtivät kantaa turvaan. Puutyöverstas siirrettiin tämän jälkeen leivintupaan ja saunan takana ollut pieni huone muutettiin hopeointitilaksi. Tuhoutuneen vanhan verstaan tilalle rakennettiin kylmä varasto.

Suurimmat vastoinkäymiset koskivat perhettä: suorittaessaan varusmiespalveluansa loppuun vuonna 1941 perheen toiseksi vanhin poika Esko menehtyi onnettomuudessa saamiinsa vammoihin, ja joulukuussa 1942 kuoli Kaarlo Mäkinen vain 50 vuoden iässä. Martta Mäkinen jäi yksin seitsemän lapsen kanssa.

Kaiken kokoavana voimana yrityksessä oli äiti Martta, jonka neuvo jälkikasvulle kuului: ”Älä sano, etten minä osaa. Sano, että minä yritän.”

Vastoinkäymisistä huolimatta yritystoiminta jatkui. Perheen nuoremmat pojat Matti ja Pekka hopeoivat lasia, kunnes he joutuivat rintamalle vuosina 1943 ja 1944. Tämän jälkeen tytär Leila siirtyi tähän työhön. Yritys toimi tässä vaiheessa muutaman naisen ja lapsen voimin. Sota-ajasta huolimatta peilit menivät kuitenkin kaupaksi. Eniten niitä ostivat yksityiset kauppiaat.

Mäkisen perheen miehet – Pentti, Matti ja Pekka – palasivat rintamalta syksyllä 1944. Kotiutuminen ja työn aloittaminen peili- ja kehystehtaalla tarkoitti toimeen tarttumista tehtäviä valitsematta, ahkerointia, uusia ideoita ja ennen kaikkea yrittämistä yhdessä. Sodan jälkeen yritys siirtyi Martan nimiin ja sen nimeksi vakiintui ”Peili- ja Kehystehdas, Martta Mäkinen”. Tehtaan työnjohtajana toimi Muisto Vaateri, joka oli perheen tyttären Leilan aviomies.

Kaarlo Mäkisen Peili- ja Kehysliikkeen henkilökunta kesällä 1941 uuden verstaan edustalla. Oikealla Kaarlo Mäkinen.
Kuvastinhinnasto vuodelta 1940.
Kaarlo Mäkinen (1982–1942).
Yrityksen peilitehdas ja varasto sijaitsivat Mäkisten kotitalon vieressä. Vuosina 1945–1946 peilitehtaan kylmä varasto korotettiin kaksikerroksiseksi lämmitetyksi verstaaksi, joka liitettiin vuonna 1941 valmistuneeseen verstaaseen. Näin peilitehtaasta tuli kaksikerroksinen L-muotoinen rakennus. Ensimmäiseen kerrokseen tulivat puutyöpuoli, lasinleikkaus, hionta ja hopeointi. Kokoonpano-osasto, maalaamo, varasto, lähetys ja konttoritilat tulivat toiseen kerrokseen. Uudet tilajärjestelyt tekivät työnvaiheiden suorittamisen entistä rationaalisemmaksi.
Sodanjälkeisen materiaalipulan aikana yritys valmisti pääasiassa pieniä tasku-, käsi- ja pöytäpeilejä, joissa oli puukehykset.
Sodan jälkeisenä pula-aikana useat aineet ja materiaalit olivat tarkkaan säännösteltyjä ja niiden hankinta edellytti viranomaispäätöstä. Luvan peililasin hopeoinnissa tarvittavan spriin hankintaan antoi sosiaaliministeriö. Ministeriö myöntyi hakijan anomukseen, ja yhtiö sai näin luvan ostaa teollisuusspriitä Oy Alkoholiliike Ab:lta.

Peili- ja Kehystehdas Martta Mäkisen päätuotteita olivat sodan jälkeisinä materiaalipulan vuosina pienet tasku-, käsi- ja partapeilit, joissa oli puukehykset. Peilien lisäksi yritys valmisti puusta kulta- ja hopeavärillä maalattuja kynttilänjalkoja ja leluja, kuten pyörivää matoa ja ”puuputki tähtiheijastinkiikaria”.